Pieni saarikierros viinin jäljillä

Teguestesssa on nyt viinin kuukausi. Olin kutsuttu pari päivää sitten maistiaisiin, mutta koska kutsussa ei ollut paikan osoitetta, eikä yhteyspuhelinta, en löytänyt sinne. Saarelaiset ystävineen löysivät vaikeuksitta, mutta minä jäin kyydistä. Tänään päätin lähteä etsimään ko. paikan, jos vaikka toisen kerran tulisi kutsu. Ja muutenkin.

Ajoin Güímarista Arafon kautta ylös saaren harjanteella kulkevalle tielle. Matkan varrella ihailin kukkaloistoa. Monia erilaisia neidonkieliä. Jotkut jo ylikukkineina, toiset melkein valmiina. Vain siniset ratamoneidonkielet olivat hehkussaan parhaillaan. Rinteitä peittivät myös Tuliunikot/Kalifornian unikot oranssin- ja keltaisensävyissään. Punavioletteja sineraarioita, keltaisia valvatteja, violetin punaisia kiertoja ja monia muita. Ylempänä kukkivat valkoiset valkovihmat, valkokukkaiset luutakellokanervat ja ruskeanpunakukkaiset puukellokanervat ja vielä ylempänä keltaiset kultapurjeet.

Lopulta kaikkein ylempänä maailma peittyi harmaanvalkoiseen sumuun ja pieniin horisontaalin sateen pisaroihin. Mäntyjen rungot olivat kuin satumetsässä. Eukalyptukset tuoksuivat. Välillä oli vaikeaa nähdä muuta kuin tien reunan valkea raja.

Lopulta avautui Esperanzan kylä, uudet kasvit ja uusi väriloisto.
Laskeuduin Agua Garcian kautta Tacoronteen. Siellä halusin löytää Vinoteca Canarian. Liikenne oli kuitenkin niin valtava, etten uskaltanut juuri keskittyä muuhun kuin ajamiseen. Koko Tacoronten keskusta oli tukossa ja autot rullasivat hiljalleen, pysähtyen aina metrin parin välein.
Päätin etsiä Vinoteekin palatessani ja jatkoin kohti Valle Guerraa ja Tejinaa.
Matkan varrella pysähdyin huoltoasemalle ostamaan lehden. Vastapäisellä puolen tietä seisoi iäkkään näköinen herra myymässä yrttejä. Olin uneksinut aamulla Aloe Verasta, ja koska miehellä oli niitä myytävänä, päätin ostaa yhden taimen. Ostin myös salvian. Keskustelimme jonkin aikaa kasvien lääkinnällisistä ominaisuuksista. Hänellä oli myös timjamin taimia ja hän kertoi parantaneensa tupakkayskänsä teellä, johon hän oli laittanut timjamia, salviaa ja rudaa. Hän näytti myös rannettaan, jossa olevan palohaavan hän oli lääkinnyt Aloella.

Jatkoin matkaa. Päätin, että ajan aina Punta Hidalgoon saakka, koska kerran olen nyt tällä puolen saarta. Bajamarissa, matkan varressa, huomioin vanhan hotellin. Se seisoi hylättynä. Tällä rannalla oli vuosikymmeniä sitten turistihotelleja. Nyt rannikon rakennuksista näkyy, että loistoaika on jo kaukana takana.
Oikealle puolen taivaanrantaa vastaan jäivät Anagan vuoret. Ne ovat Tenerifen vanhinta osaa ja yhtä erosioituneita kuin La Gomeran vuoret. Täälläkään ei ole ollut tulivuorenpurkauksia pitkiin aikoihin, eikä uutta maata ole tullut rinteille.

Hieman ennen Punta Hidalgoa vasemmalla puolen tietä on lauluyhtye Sabandeñoksen kunniaksi pystytetty patsas, Esperañzan vuohipaimenten villainen viitta, jonka sisällä on kitara.

Ajoin Punta Hildalgon läpi kohti kärkeä, niin pitkälle kuin pääsin. Nyt sain näkyviini myös Anagan niemimaan uloimmassa kärjessä sijaitsevat karit. Näkymät Anagan vuorille olivat edelleen mahtavat. Näköalapaikalla seisoskeli turisteja katselemassa maisemaa. Jotkut patikoijat tulivat Cruz del Carmenin reitiltä päin. Ja näköalapaikan vieressä istuskeli rauhallisen näköinen herra, patsas. Hänet oli puettu tyylillisiin maaseudun miehen vaatteisiin, hattu kruunasi komeuden.

Tärkein matkankohteeni oli löytää Teguestesta Casa Los Zamoranos, jossa Teguesten viinikuukausi käynnistettiin perjantaina. Olin saanut tietoja, että se olisi La Lagunasta tultaessa jostain vaaleanpunaisesta rakennuksesta seuraava. Etsin ensin La Lagunaan menevää tietä ja kun sen löysin, ajoin sen verran, että ehdin tarkastelemaan taloja. Mutta en nähnyt mitään viittaa missään. Lopulta olin Teguesten kunnan virastotalon edessä. Pari poliisia seisoi sen nurkalla puhumassa keskenään. Kysyin heiltä paikkaa, ja he osoittivat minut talolle, jonka olin jo huomioinut. Palasin läheiselle huoltoasemalla ja kävelin kadun yli Casa Los Zamoranokseen, joka on itse asiassa museo. Hieno paikka. Kaikki ovet olivat kiinni, eikä missään näkynyt talon nimeä, tai minkäänlaista viittaa sen olemassaolosta.

Palasin huoltoasemalla ja näin sen takana maanviljelijöiden kauppahallin. Päätin osaa vihanneksia, hedelmiä ja vuohenjuustoa koska oli näin hieno mahdollisuus. Hallissa oli todella siistiä ja kaikki myyntikojut olivat kyltitetyt erittäin selvästi. Viinimyyjä tosin oli jo poistunut kojustaan. Ostin vihanneksia ja hedelmiä. Keskellä toritilaa oli vanha puimakone. Sellaista en ollut nähnytkään sitten nuoruusvuosieni. Vehnänpuintikone, selitti nainen, jolta ostin vihannekset.

Seuraava etappini oli löytää tie, joka vie Socorron kylän läpi. Sekin löytyi, mutta koska en tuntenut tietä, en ehtinyt pysäköimään ajoissa mihinkään, päästäkseni johonkin ravintoloista. Matkan varrella huomioin El Lomon viinitilalle vievän tien. Olin ollut siellä joskus, mutta en tiennyt mistä sinne pääsi. Nyt tiedän.
Ajoin takaisin Tacorontea kohti. Naranjerossa kävin jopa yhden ravintolan parkkipaikalla, mutta ravintola ei puhutellut, vaikka väkeä näytti menevän sinne koko ajan. Jatkoin matkaa. Näin kyltin, jossa mainittiin Broncen viinitila. Täältä sinne pääsisi, sitten jos mieli tekee.

Nyt huomioi kiinnittyi kylttiin ”Mi Abuela”, ja lähellä oli autolle tilaa. Päätin mennä katsomaan. Pieni, intiimi ravintola. Ystävällisen tuntuinen nainen toivotti tervetulleeksi, eikä kysynyt olenko yksin, kuten niin usein kysytään kun saavun ilman seuraa. Ikään kuin nainen ei voisi mennä yksin syömään. Ruoka oli hyvänmakuista. Pyysin lasin viiniä. Sain paikallista viiniä, mikä tuntui erittäin hyvältä. Tunsin, että tässä ravintolassa haluan syödä toistekin. Lasku oli ihan kohtuullinen.

Ruokailun jälkeen jatkoin Tacoronteen. Halusin katsoa, josko löytäisin Vinoteca Canarian. Liikenne oli nyt hyvin hiljaista ja rakennus löytyi ilman vaikeuksia. Värikin oli mieleen jäävä, vaaleanvihreä, ja rakennus kunnostettu. Tosin myymälä oli jo kiinni. Tärkeintä mielestäni oli kuitenkin, että tiedän, missä tämä paikka on.

Palasin Agua Garcian kautta ylös Esperanzaan ja ihailin rinteillä olevien viinitarhojen vaaleanvihreitä lehtiversoja. Matka jatkui harjanteella saaren keskustaa kohti johtavalle tielle. Sade oli jo kunnon sadetta. Näkyväisyyttä ei ollut juuri lainkaan.

Lagunetassa päätin kuitenkin poiketa vähän syrjään. Olin joskus nähnyt poispäin oikealle vievän päällystämättömän tien. Päätin lähteä katsomaan mitä siellä olisi. Ja näin jouduin paikallisen kahvilan eteen. Vaikka olen asunut saarella jo yli 15 vuotta, en silti koskaan ollut käynyt täällä. – Iso etutila, jossa oli biljardipöytä. Paksuihin tamineisiin puettuja ihmisiä istui nurkassa puhumassa. Ristikkoseinän takana oli joku perhe syömässä. Tilasin kupin kahvia ja munkin. Menin pöytään ristikon taakse ja käärin paljaat sääreni mukanani olleeseen paksuun rantapyyhkeeseen, jotta en palelisi. Kahvi tuntui lämmittävän, koska ulkona, ja täällä sisälläkin oli tosi nihkeää.

Ajoin vielä hieman eteenpäin tätä tietä. Näin kyltin, jossa puhuttiin hotellista. Koska näkyväisyys oli niin huono, päätin jättää tutkimukset toiseen kertaan.

Palasin päätielle. Maailman oli kuin satukirjan kuvituksesta. Puun rungot heijastuivat harmaanvalkeutta vasten. Näköalapaikoilta ei nähnyt mitään muuta kuin tätä harmaanvalkeutta. Vettä satoi oikealta, pohjoisen suunnalta, alhaalta ylöspäin. Ja välillä männyt tiputtelivat raskaita vesilasteja auton katolle.

Arafon johtavalle tielle käännyttyä sade ja sumu haihtuivat vähitellen.
Auringonpalvojat, tuliunikot, olivat jo kääriytyneet rullalle ja ilta alkoi hämärtyä.

Arafon huoltoasemalta kävin ostamassa pullon punaviiniä. Koska olin jo Güimarin laakson alkuperäisalueelle päätin ostaa laakson viiniä. Teguesten viiniä ostan sitten, kun olen siellä. Valitsin suhteellisen lähellä kotiani sijaitsevan Viña Melosarin viinikellarin perinteisen punaviinin.
(Kirjoitettu 3.4.2010)

Huhtikuu 2010 ©Gracia Penttinen
Artikkelin  vapaa jakaminen on sallittu, niin kauan kuin sen teksti säilytetään kokonaisuudessaan ja sisältöä muuttamatta,  ja jos sen kirjoittaja - Gracia Penttinen - ja tämä blogisivu mainitaan